Pienenä vastasin, että minusta
tulee isona johtaja, mutta oikeasti minulla on ollut hirvittävän
vaikea ymmärtää mitä haluaisin isona tehdä. Nyt kun eläkeikä
alkaa hahmottua horisonttiin tiedän mitä haluan. Haluan sellaisen
työn, jossa aamulla kun herää voi päättää mitä sinä päivänä
tekee. Opettajan ammatissa taas jokainen päivä on hyvin tarkkaan
lukkarissa ja jopa vuodet toistavat itseään. Ehkä en ole
unelma-ammatissani.
Toivon, että jokaisella
opiskelijalla on oma unelmansa tulevaisuudesta, mutta ymmärrän
hyvin, jos alle kakskymppinen ei tiedä vielä mitä isona tekee. Oma
unelmanikin on vielä pienen pohdinnan alla eli onko mahdollista,
että olisi ammatti, jossa voisi aamulla päättää mitä haluaa
tänään tehdä? Tietysti lehtorina saan kesä- ja heinäkuussa aika
vapaasti toteuttaa unelmaani ja lisäksi joskus sattuu opetukseton
jakso. Nykyinen unelma siis voi toteutua osa-aikaisesti. Olen
hetkittäin unelma-ammatissani! Tärkeä on prosessoida omaa unelmaa
ja tehdä työtä sen hahmottamiseksi – erityisen tärkeää se on
jokaiselle opiskelijalle, koska heillä unelma on vielä niin
hattaraa.
Kävimme Salonseudun
ammattiopistossa katsomassa visualistien työskentelyä. Siellä oli
vastassa joukko palavasieluisia OPETTAJIA. Minulle jäi vahvasti
tunne, että kollegat saavat päättää itse mitä he haluavat tehdä
ja tekevät sen. He työskentelevät minun unelma-ammatissani, ja
lehtoreina. Pieni henkilöhistorian tarkastelu ja muistan eläneeni
saman vaiheen. Olin projektissa ja teimme kaikki töitä
sydänverellä. Olen elänyt unelmaani, vaikka en silloin sitä
huomannutkaan.
Unelmani on saada tehdä mitä
haluaa. Miksi joku maksaisi siitä, että teen mitä haluan? Jos ei
voi muuttaa tekemistä, voiko muuttaa omaa haluamistani? Mitä minä
oikeastaan haluan tehdä? En uskalla sitä vielä pohtia, koska se on
niin vahvaa lääkettä. Haluaminen voimistaa hirvittävästi
sitoutumista työhön ja tuo tunteet pintaan. Ensin pitää opetella
luopumaan ja hetkessä eläminen ennen kuin voi tuoda tunteet
byrokraattiseen organisaatioon. Meillä arki on elämää suurten
hallinnollisten linjausten ja pienten hallinnollisten sielujen
ristipaineessa. Tahtominen tuo ongelmia ja tunne voimistaa
pettymykset lähes sietämättömäksi. Ei siis kannata haluta, mutta
silloin taas on vaikea elää unelmaa. Sekö on lehtorin malli
oppijalle?
Vanha oppi rasittaa vaatimuksella,
että työ olisi hoidettava kunnolla ja lehtorin pitäisi jotenkin
kasvattaa tulevia ammattilaisia. Hallinnollinen toimi on
opetussuunnitelman lääpäisy, joka riittää palkanmaksun
perusteeksi, mutta vastaa kokoonpanolinjaston työtä kiinalaisessa
tehtaassa. Jotenkin olisi katkaistava tämä kehitys. Hallinto
tietysti yrittää optimoida talousrealiteetit, mutta siitä
huolimatta jotain järkevää toimintaa olisi yritettävä säilyttää
– edes opetuksessa.
Salon visualistit olivat
innostuneita sekä opettajat, että opiskelijat ja molemmilla oli
töitä – nyt ja tulevaisuudessa. Lisäksi toiminta sopi budjetin
raameihin ja pystyi toteutumaan konsernista huolimatta. Voiko siis
olla mahdollista, että opetus olisi tehokasta – siis tehokas
väline opiskelijoiden unelmien toteuttamiseen ja ammatillisen roolin
löytymiseen? Ehkä siinä samassa myös opettajan unelman
täyttymiseen eli saisi tehdä sitä mitä haluaa? Tai että edes
uskaltaisi haluta jotain? Miten se sanonta menee: ”leuka rintaan ja
kohti uusia pettymyksiä”. Minusta meidän ei kannata niin
hirvittävästi välittää hallinnosta vaan tehdä vaan järkeviä
asioita. Kyllä ne siellä pilkut löytää ja pyytää korjailemaan
isoja alkukirjaimia sisäisiin raportteihin, mutta entä sitten.
Nautitaan niistä pienistä hetkistä jolloin saamme tehdä niitä
asioita, joille sielu palaa.
Katsokaa keikkailu blogia – siinä
on hirvittävä määrä kehitystyötä takana, joka ei olisi
onnistunut virkamiestyönä.
